Ei mikään tavallinen palomies

Vanha kirja, vielä vanhempi kirjanmerkki

Ray Bradbury - Fahrenheit 451

Ballantine Books
1995
165 s.

Fahrenheit 451 on istunut tuolla kirjahyllyssä siitä saakka kun tähän muutimme suunnilleen kolmisen vuotta sitten. Se oli niitä niin sanottuja "isännän kirjoja", ja lokeroitui aivoissani luokkaan "ei voi olla hyvä". Mulla on ollut pienestä (siis teinistä, siitä kun ajatteleva elämäni alkoi) pitäen aika karsas asenne klassikoita kohtaan, ja no, Fahrenheit 451 nyt on ainakin sellainen. Kansikaan ei ollut kummoinen - aluksi. Lähdin aika epäileväisin mielin lukemaan tätä kirjaa, saatuani ensin kimmokkeen tilattuani Ray Bradburyn novellikokoelman "We'll Always Have Paris". Kokemus osoittautuikin huomattavasti suuremmaksi kuin olin osannut odottaakaan.

Kirja kertoo Guy Montagista, palomiehestä, jonka työnkuvaan kuuluu palojen sytyttäminen, eikä suinkaan niiden sammuttaminen. Montag elää maailmassa, jossa kirjat on tarkoitettu poltettaviksi ja hän on yksi niistä, jotka tämän tehtävän hoitaa. Montagin elämä muuttuu, kun hän tapaa seitsemäntoistavuotiaan tytön, joka ravistaa hänet irti totutuista rutiineista ja kysyy kysymyksiä, joita kukaan ei ole koskaan hänelle esittänyt. 1950-luvulla kirjoitettu kirja kuvaa huolestuttavan hyvin tulevaisuutta. Oikein selkäpiitä karmii, kun lukee kuinka nuoret tappavat toisiaan tai itsensä muun tekemisen puutteessa. Tieto tarjoillaan kapseleina, pienen pieneen kokoon tiivistettynä, niin ettei itse tarvitse ajatella. Kirjassa palojohtaja kertoo, kuinka kirjat katosivat, ja joitakin hänen mainitsemiaan askeleita on jo otettu.

Fahrenheit 451 on kirja, joka toden teolla pistää ajattelemaan. Jouduin miettimään tätäkin kirjoitusta pitkään, ennen kuin sain mitään paperille, ja nyt vieläkin tuntuu ettei tässä ole kaikki. Harvemmin törmää kirjaan, joka oikeasti ja todella saa aivot näin rullalle.

"Next thing they were up in musty blackness swinging silver hatches at doors that were, after all, unlocked, tumbling through like boys all rollick and shout. "Hey!" A fountain of books sprang down upon Montag as he climbed shuddering up the sheer stairwell. How inconvenient! Always before it had been like snuffing a candle. The police went in first and adhesive-taped the victim's mouth and bandaged him off into their glittering beetle cars, so when you arrived you found an empty house. You weren't hurting anyone, you were hurting only things! And since things really couldn't be hurt, since things felt nothing, and things don't scream or whimper, as this woman might begin to scream and cry out, there was nothing to tease your conscience later. You were simply cleaning up. Janitorial work, essentially. Everything to its proper place. Quick with the kerosene! Who's got a match!"

-Notko